Hidastuvin askelin

Tutustuin häneen melkein kymmenen vuotta sitten. Tomera naisihminen, joka sanoi suoraan eikä pokkuroinut edes niille, jotka sitä odottivat. Eivät odottaisi toista kertaa, tai jos odottivat, odottivat turhaan.  Hän nauroi kovaan ääneen - vaikkakin harvoin - sillä naurullakaan ei tarvinnut ketään miellyttää. Reipaskin hän oli, ja se näkyi intona ja uskollisuutena heikompia läheisiä kohtaan. Hän ei säälinyt tai voivotellut, vaan keräsi muut mummot kylillä kyytiin ja vei marjaan, ruokakauppaan ja messuun - aina tarpeen, mahdollisuuden ja sopimuksen mukaan. En tiedä, millaisilla diileillä hän kansaa kyyditsi, mutta se näytti toimivan.

Eivät kaikki ehkä tykänneet, että toinen toimi niin. Vaikka onhan se outoa, että toisen auttamisen ja tsempaamisenhalu toisia ärsyttää. Kai se nostaa esiin joko sen tajuamisen, ettei itse ole moiseen valmis, tai sitten jotain kateuden tapaista. Tai sitten siinä on jotain vääränlaista, vaikka homma toimii ja kaikki ovat tyytyväisiä - siis muut, eivät sivusta tarkkailevat. Jotkut vain näkevät hyvässäkin vähintään pahan siemenen, vaikka ei tarvitsisi. Mutta ei hän sellaisesta piitannut. Antoi muiden murista murinoitaan, ja jatkoi hyvän tekemistä muiden puheiden uhalla. Eikä edes hävennyt yhtään.

Valkosipuli. Kaunis, vahva ja mielipiteitä jakava.

Sitten hän katosi. Ei hän siis hävinnyt samalla tavalla kanervikkoon kuin mitä viimepäivinä on lehdistä saanut lukea, mutta minä en häntä enää nähnyt. Kaipasin ja pohdin, missä hän lienee, mutta en edes tiennyt keneltä kysyä. Hän oli aina ollut se, joka tiesi ja jolta kysyttiin. Meni pitkään ennen kuin tapasimme taas.

Niin, me tapasimme jälleen. Tapasimme messussa, enkä ollut tuntea häntä. Hän oli muuttunut niin toiseksi, vaikka silmien pohjalla oli edelleen rautaa. Nyt katseessa oli kuitenkin myös hätää, luopumista ja kipua, jota ei pystynyt määrittelemään. Enää hän ei pystynyt olemaan se, johon turvattiin, nyt hän on niitä, jotka tarvitsevat toimintakykyisempiä pärjätäkseen. Minä toivon niin, ettei missään ole ketään, joka kokisi ylemmyyttä hänen heikkemisensä nähdessään, vaikka ei hänen puuhakkuudeestaan olisi voiman päivinä pitänytkään.

Tiedän, että muutos on ollut hänelle vaikea, se on ollut nopea ja raju. Äly ja mieli ovat terässä ruumiin antaessa periksi, ja hän tuntuu kutistuneen murto-osaan vaikkapa vain reilun vuoden takaisesta. Minä ymmärrän hädän, vaikka en voi siinä auttaakaan, ja tämä muutos on vaikea minullekin, vaikka emme sinänsä ole läheisiä. Minulla ei ole muuta kuin hymy ja hiljaisuus, toive, ettei mihinkään satu nyt tai kohtakaan.

Messun jälkeen halasimme auringonpaisteessa. Kumpikaan ei halunnut päästää irti.

Varjele hänet, Isä.