Kumppanista kuormajuhta, kuormajuhdasta kulissi

"Tiesitkö, etteivät vanhemmuus ja parisuhde ole sama asia?" minulta kysyttiin. Tiesin, tiesin toki, ja tajusin, ettei se ehkä oikeasti ole aivan niin itsestäänselvää.

Aika usein - ei toki aina, mutta usein - pariskunnat haaveilevat lapsista. Lasten merkityksestä omalle itselle, parisuhteelle ja ylipäätään perheenä elämiselle on hyvä ja helppo unelmoida, sillä silloin kaikki lempeys, rakkaus ja unelmat kohdistuvat vielä muovautumattomaan tulevaisuuteen. Unelmat, toiveet ja tavoitteet perhearjesta voivat yhdistää ihmisiä saman agendan ympärille, lapsi ja hänen syntymänsä myötä muodostunut perhe voi olla sydäntä sykerryttävä toive, jonka toteutumista parisuhteen kumpikin osapuoli kiihkeästi kaipaa. Toive voi jopa olla osa kumppaneita yhdessä pitävää liimaa - yhteinen unelma, yhteinen tulevaisuus.

Koska tahdon

Usein toive täyttyy. Syntyy lapsi, syntyy äiti ja isä. Syntyy ehkä useampikin lapsi - äiti ja isä pysyvät yksilökappaleina. Päästään elämään haaveiltua arkea, jossa toiveiden pumpuliin on kätketty sekä hiekkaa että teräviä kappaleita, kuten kaiken kaatavaa väsymystä, kaatunutta maitoa ja kilokaupalla lunta olohuoneessa, koska lumiukolle tuli ulkona kylmä sekä erilaisia viestejä päivähoidosta ja koulusta. Päästään elämään äitinä ja isänä vanhemmuutta, jossa vastuuta jaetaan ja kannetaan, lapsia kasvatetaan ja ohjataan, pieneen/pieniin ihmisiin luodaan ainutlaatuista suhdetta ja kasvetaan yhdessä paremmiksi ihmisiksi. Unelmien täyttyminen täyttää elämän äärimmilleen, joskus jopa vähän yli.

Usein vihkiessäni pariskuntaa viittaan vanhemmuuteen muutamalla sanalla sikäli kun parilla jo on lapsia, tai he haaveilevat vanhemmuudesta. Yritän sanoa, etteivät juuri sillä hetkellä vihittävät ole kenenkään äiti ja isä, vaan mies ja vaimo, jotka ovat toisilleen kumppanit. Ja että se suhde, joka puolisoilla on, on se koti, jossa lapset sitten kasvavat, eivät seinät, tavarat ja ulkomaanmatkat. Lapsilla on suhde vanhempiinsa, mutta että vanhempien suhde toisiinsa ei saisi muuttua vain lasten kautta kulkevaksi, vain jaetuksi vanhemmuudeksi, vain jonkun äidiksi ja isäksi. Pitäisi olla parisuhde vanhemmuuden lisäksi. Olisi hyvä olla pariskunnan tiimi, jolla on yhteys toisiinsa lapsista huolimatta. Joilla on aikuisten jutut, ja jotka voivat liittoutua keskenään jälkikasvun kasvaessa uhmaamaan auktoriteetteja. (Okei, viimeisessä on ajatusta pariskunnasta vanhempina, mutta ehkä pointti on löydettävissä - että se pariskunta, joka voi kirmata käsi kädessä sadettimien välissä yhdessä nauraen, voi katsoa toisiinsa hymyillen samassa rintamassa kädet puuskassa kun perheen 3- tai 13-vuotias haluaa jotain järjetöntä, vaarallista tai ihan vain jotain minä-tahon -juttua.)

Mistä sen voi tietää, että onko kumppanuus luisunut pelkäksi kanssavanhemmuudeksi? Itse ainakin ajattelen, että sen voi huomata sitä, miten toista katselee ja kuinka tämän näkee. Jos näkee toisessa arjen jakajan, jolla on tietyt velvollisuudet ja tehtävät jotka on hoidettava jotta arki pyörisi, on kyseessä kanssavanhemman näkeminen. En ole ihan varma, mutta tähän näkyyn saattaa liittyä tietty määrä itsestäänselvyytenä pitämistä, sillä lasten aiheuttama vaiva on yhdessä haluttu ja hankittu, joten yhdessähän se pitää tietysti hoitaakin niiden jakojen mukaan, jotka arjessa ovat kullekin langenneet. Se on yhdessä tekemistä ja hoitamista, maksamista ja järjestelemistä. Se on perheen pyörittämistä ja  arjen tehtävien jakamista. Parhaimmillaan mukavaa ja turvallista, vaan liekö riittävää?

Kaikki yhdessä eteenpäin!

Entä sitten se kumppanuus? Millaisin silmin katselee ja millaisena näkee kumppanin tuon arjen tohelluksen yli? Millaisen kumppanin kanssa jaksaa pysyä vaimona ja aviomiehenä perusarjen rullauksessa? Kumppani ei ole vain lasten toinen vanhempi, vaikka olisikin sama ihminen. Kumppani on toinen aikuinen, vertainen, jolle itsekin saisi toivoa olevansa muutakin kuin kanssavanhempi. Vaikka jollain muotoa ymmärrän joissakin perheissä kumppaneiden toisistaan hellittelymielessä harrastaman "meidän mamma"- ja "meidän iskä"-puheen perheen ulkopuolisille, tai niin, että toista puhutellaan tuosta samasta lapsi-vanhempi -asetelmasta, on mielestäni silloin vaarana, ettei toista ehkä näe enää "kultana", "rakkaana", "lisää-tähän-kumppanisi-nimi", "hani-pöönä" tai muuna itselle itsenään tärkeänä ihmisenä. Tuolla aiemmin kirjoitin, että kanssavanhemmassa on tiettyä velvollisuuksien ja vastuun vaatimaa läsnäolollista itsestäänselvyyttä, mutta kumppanissa sitä toivoisi olevan vähemmän. Että edelleen, kaikessa aherruksessa ja kiireessä valitsen kaikista maailman ihmisistä juuri tuon toisen tähän rinnalleni ja - mikä onni! - hän valitsee minut! Edelleen! Lapsista ja asuntolainasta huolimatta, ei niiden takia.


En ole naivi. Lapsen syntyessä parisuhteen pitää vähän väistyä tai ainakin joustaa, sillä kyllähän pieni ihminen muuttaa paljon tullessaan - varsinkin ensimmäinen. Parisuhteen voi laittaa hetkeksi sivuun, jotta pienellä ihmisellä on tilaa, mutta ei sitä parisuhdetta mihinkään kaapin nurkaan saisi piilottaa ja unohtaa. Jos sen voisi laittaa johonkin sillä tavalla näköselle, ettei se unohtuisi. Lapsen ensimmäisen vuoden aikana sitä voisi välillä vilkuilla ja välillä vähän pyyhkiä pölyjä, mutta että se olisi olemassa ja takaisin aktiivikäyttöön otettavissa heti kun mahdollista. Että kumpikin vanhempi muistaisi, ettei ole vain äiti tai isä. Että voisi katsella kumppania edes välillä samoilla silmillä kuin ennen lasta ja vanhemmuusprojektia. Ei se ole helppoa, mutta helpompaa harjoiteltuna kuin hylättynä. Ehkä yksinäisten rakastajien syntyä voisi vähentää, sillä niin: vanhemmus ei ole sama asia kuin parisuhde.

A-wink näiden kaikkien vuosien jälkeenkin!

Tämän pohdinnan äärellä minulla on toki vähän oma lehmä ojassa. Odottelemme perheemme tuoreimman tulokkaan syntymää koittavan maaliskuun aikana, ja ko. teemaa on pohdittu kotosalla ihan ääneen. Ei tämä onneksi ihan uutta ole, sama keskustelu käytiin ensimmäisen kerran jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta aina on hyvä vähän venytellä, kerrata käytäntöjä ja harjoitella tietoisesti puolison näkemistä ennen kuin sydän ja syli täyttyvät taas uuden ihmisen ihmeestä. Ja samaa pitää muistaa harjoitella tai harjoittaa vanhempien lastenkin kanssa - lapsina näkemistä toki, mutta etteivät jää ihan paitsioon.

Voi siis olla, että kirjoittelutahti jatkossa vähän muuttuu. Pyrin kuitenkin pohtimaan edelleen ja pysymään ympäröivästä todellisuudesta kartalla, mutta käsitöiden lisääntyessä voi olla, että tahti vähän hidastuu. Tai sitten ei, saa nähdä 😄