Kunnes viranomainen teidät erottaa

"Me erotaan/erottiin" alkaa olla aika tuttu fraasi. Varsin usein sen kuuleminen harmittaa ja surettaa, joskus se yllättää, mutta ei aina.  Väestöliiton mukaan Suomessa puretaan vuosittain 13000-14000 avioliittoa. Väkilukuun suhteutettuna olemme kärkipäässä muihin Euroopan maihin verrattuna. Luku kertoo vain avioeroista, avoliittojen purkautumisesta ei ole mitään virallista tai pätevää tietoa tai tilastoa.
 
Luovutammeko, kyllästymmekö vai emmekö lopulta osaa olla toistemme kanssa? Kasvammeko toistemme ohi? Odotammeko parisuhteessa toiselta enemmän kuin itseltämme, ja kuinka se ettei yhteiskunta enää kavahda avioeroa vaikuttaa yhdessäpysymisen paineeseen? Onko yhdessä pysymiseen enää ulkoista painetta? Uskon, ettei kukaan avioidu toisen kanssa vain erotakseen, vaan ideana on yleensä vahvistaa jo ennestään vahvaksi koettua suhdetta, sitoutua julkisesti ja julistaa, että tästä ei olla lähdössä enää mihinkään. Ja silti joskus lähdetään.

Miksi, muuten, lapset jää usein sille, jolla on mekko?

Mediassa meille kerrotaan, jos nyt ei päivittäin, niin ainakin viikottain, millainen on hyvä parisuhde, millainen on huono/onneton parisuhde, millaiset vihjeet ennustavat heikkenevää parisuhdetta, kuinka parisuhdetta voi tai pitää parantaa tai pitää yllä, kuinka parisuhteessa tulee/pitäisi keskustella (lue 9 vinkkiä tms.),  milloin kannattaa erota ja tänään Hesarissa juttu Jyväskylän Yliopistossa tehdystä tutkimuksesta parisuhteen hiljaisen puheen korjaavasta vaikutuksesta - näin otat sen haltuun. Vinkkiä, apua, näin-se-toimii, terapiaa, kannustusta ja tunnistusta on siis tarjolla, mutta missä määrin siitä on hyötyä ja voiko siitä olla epävarmalle suhteilijalle jopa haittaa? Jos onnellisen parisuhteen yhdeksästä tunnusmerkistä täyttyy vain neljä, onko syytä erota, mennä terapiaan, tunnustaa että huonosti menee ja tehdä virallinen interventio parisuhteen tilasta - varsinkin, jos ei ennen lukemaansa edes tajunnut olevansa onneton, mutta kun lehti kertoi, että onnellisuuden markkereita onkin yhdeksän eikä neljä? Kuka oikein luo parisuhteeseen kohdistuvat odotukset?

Tuli tuossa mieleen, että onkohan elämän mittainen parisuhde enää oikeasti mikään normi - tai jopa niin että onko se edes mahdollinen. Jos seilaa elämänsä meret saman kaverin kanssa, niin se taitaa olla jo nykyään enemmän harvinaisuus. Tai jos perheen kaikilla lapsilla on sama tuoteselostus ja tekijät, ja että nämä tekijät vieläpä ovat virallisesti jotenkin sitoutuneita toisiinsa. Kun normaalia on myös se, että on sinun, minun ja meidän lapset, ja että sinun ja minun lapset asuvat myös toisen vanhempansa kanssa jossain toisessa osoitteessa. Järjestelykysymyksiä, joista tuttaville kertoessa ei tarvitse hävetä tai kangerrella. Perussettiä jopa siinä määrin, että vanhanaikainen ydinperhe alkaa tosiaan olla aikamoinen kummajainen.

Tiimi-pipot!

Avioeroihin on hyviä syitä; on väkivaltaa, päihteitä, massiivista epäluottamusta, monenlaista hyväksikäyttöä ja pelkoa oman ja/tai lasten hengen puolesta. En puutu näihin nyt lainkaan, sillä ei tuota listaa tarvitse erikseen ihmetellä, vaikka lähteminen noista suhteista voi olla henkisesti "kevyempiä" eron syitä hankalampaa.

Niin, ne "kevyemmät" syyt. Ne voivat olla syitä, jotka ovat olleet olemassa jo suhteen alusta asti, mutta hyviä syitä pysyä yhdessä on ollut enemmän. Mutta jos ne hyvät syyt katoavat aikain saatossa, ne aina olleet korostuvat - nousevat pintaan kuin kivet joesta, jossa hyvien asioiden pinta laskee alle siedettävän. Tulee tuskastumista, yksinäisyyttä, vetäytymistä ja toivottomuutta. Tulee tunne, ettei toista tunne lainkaan, ja ettei toista kohtaan ole enää edes tunteita, jos ollaan päästy jo siihen pisteeseen, etteivät tilanteen tekijät enää edes ärsytä. Voidaan päästä tilanteeseen jossa huomataan, että kumpikin suunnittelee ja toivoo aivan erilaista tulevaisuutta, johon se kumppani tai mahdollisesti koko yhteinen perhe ei liity mitenkään. Huomataan, että me ei olla enää me.

Onko se sitä erilleen kasvamista? Sitä perinteistä, johon ainakin 1990-luvulla kuulin usein vedottavan? Sillä ulkoisestihan asiat voivat olla jos eivät hyvin, niin normaalisti, mutta kun kukaanhan ei tiedä, mitä toisten ihmisten kodeissa tapahtuu, tai millaista siellä on asua. Jos joskus lasten vuoksi yhdessä pysyminen - huonossakin parisuhteessa - olikin syy jatkaa, ei se enää mene niin. Nyt lasten vuoksi saatetaan jopa erota, että lapsilla olisi stressittömämpi koti, vaikka siellä ei asuisikaan kuin toinen vanhemmista.

Aikaa ja hermoja oikeasti tärkeille asioille

Kun ja jos ulkoisesti kaikki on hyvin - tai no, jos ulkoisesti kaikki on niinkuin ennenkin, mutta jokin parisuhteen dynamiikan toleranssissa on muuttunut - ei ero edes ajatuksena ole välttämättä helppo, saati niin, että sitä lähtisi toteuttamaan. Mikäli molemmat eivät ole eron tarpeellisuudesta samaa mieltä, voi eroa haikaileva kyseenalaistaa omaa pahaa oloaan ja pohtia olisiko tyytyminen kuitenkin parempi vaihtoehto. Että miksi ei tyytyisi, kun tähänkin asti on tyytynyt? Että voiko toiselta vaatia jotain, mitä itse kokee tarvitsevansa, jos vastinetta tarpeelle ei ole tullut ennenkään tai sitä ei ole osannut edes pyytää tai kaivata? Missä määrin parisuhteessa pitää uskaltaa olla itsekäs ja vaatia mahdollisuuksia omaan onnellisuuteen ja onneen, tai ainakin tilanteen parantamiseen?

Ja entäs, jos kumppani ei tajua yhtään, että mistä on kyse? Onko tyytymättömästä tyytyjästä tullut hankala, vai niin - onko toinen kasvanut toisesta ohi ja erilleen, ja tajunnut tapahtuneen ja tarpeensa yllättäen? Jos kasvamisen, kehittymisen ja edistymisen askeleet on otettu useiden vuosien aikana, mutta yksipuolisesti, on melko mahdotonta, että se ei-niin-edennyt -puoliso tekisi kehitysloikan kovinkaan notkeasti päästäkseen samalle viivalle parisuhteen korjaamiseksi. Tai mistä minä tiedän, ihminen yllättää aina. Kriisi siitä varmaan tulee ainakin, ja sen voi ottaa joko yhteisenä seikkailuna, haasteena ja mahdollisuutena tai sitten oman olemisen uhkana ja syynä vetäytymiselle sekä suhteesta että mahdollisista apukeinoista.

Samalle viivalle! Jos siis kumpikin pääsee kentälle asti...

Mutta niin, fraasi "me erotaan/erottiin" ei ole enää tavaton. Kuitenkin meillä tuntuisi olevan kaipuu toista ihmistä kohti, kaipuu tulla hyväksytyiksi ja kannetuiksi parisuhteellisina, kaipuu onnellisuuteen ja onneen toisen ihmisen kanssa. Perinteisesti ajatellen sitoutuminen yhteen ihmiseen koko elämän ajaksi olisi tae tuolle onnelle, mutta tuskin se on sitä ollut aina ja kaikissa tapauksissa koskaan. On vain ollut pakko kestää silloinkin kun henki ja terveys ovat olleet vaarassa. Nyt saa valita. Saa ja voi sallia itselleen perinteisestä poikkeavia vaihtoehtoja, jotka eivät kuitenkaan ole yleisesti ottaen helppoja saati taloudellisesti edullisia. Kaiken individualismin keskellä parisuhde ja kaipuu siihen on edelleen ihmiseen sisään kirjattu normi, mutta pitääkö suhteissa pyrkiä pysyvyyteen vai ei?

Että jos kaikein se kestää, niin onko pakko? Hyväksi kai se meille olisi - se pysyminen - jos se vain on itseä tai ketään muutakaan uhraamatta mahdollista. Joskus puhuttiin sitoutumiskammosta jonkinlaisena sielullisena vammana sillä pohja-ajatuksella, että ihmisen pitäisi olla kykenevä sitoutumaan toiseen ja että se on normaalia ja tervettä. Mutta onko oikeasti niin, vai onko se ideaali? Ja kenen ideaali se on? Aarrggh, onpahan taas pohdintaa 😱 jatkan tästä toiste, muuten tämä ei lopu ikinä.