Kasvun paikkoja

Veikkasin maanantaina 23.3. iltauutisten ekan sanan oikein. Aiheita kyseessä olevan sanan ympärillä sitten riittikin, yhtenä niistä karanteeni ja sen mahdolliset lisäosat ja -asetukset, joita tänään - tiistaina 24.3. - ymmärtääkseni annetaan. Kansa ei ymmärrä pysyä kotonaan, vaan ottaa muun muassa etätyö- ja etäkoulumahdollisuuden loma-aihiona. Tai otti, ilmeisesti ainakin menoliikenne pohjoiseen on nyt hiljentynyt, mutta en ole kyllä kuullut uutisia etelään valuvista liikennevirroista. Näin ollen veikkaan, että ainakaan osa pohjoisiin kohteisiin ehtineistä ei aio tulla takaisin ihan vielä.

Viime viikolla monet lasten vanhemmat pääsivät kokeilemaan, mitä työn ja kotielämän yhteensovittaminen tiukimmillaan tarkoittaa. Monet etätöihin lähetetyt tai muista syistä kotiin lasten kanssa jääneet sukkuloivat nyt tehokkaina ammattilaisina ja vanhempina samaan aikaan, ja meemejä tilanteesta pukkaa melkein samaan tahtiin kuin lasten tehtäväsisältöisiä Wilma-viestejä. Juha Vuorinen tviittasi epäilevänsä, että tarvittava lääke keksitään kolmen viikon sisällä, ja että sen kehittää alakouluikäisten kanssa neljän seinän sisään sullottu vanhempi. Ihan hauska läppä, mutta on siinä kipeytensäkin. Siinä on kipeyttä, joka iskee sekä vanhempaan että lapseen. (Unohtamatta niitä perheitä, joissa karanteeniolot vastaavat muita loma-aikoja, jolloin saatetaan tarvita turvakodin tai muun kodin ulkopuolisen paikan suomia olosuhteita. Tai unohtamatta niitä perheitä, joissa lasten ja aikuisten välit eivät toimi, mutta nyt pitäisi pystyä olemaan yhdessä 24/7.)


Vanhemmuus ja ammatillinen asiantuntijuus lienevät parhaimmillaan erillään, sillä kumpaakin kelkkaa on mahdoton ajaa sata lasissa yhtä aikaa. Totuttua työtehoa voi olla äärettömän vaikea saavuttaa, jos kahvitauolla tekee leivät useammallekin, eikä ole aivan varmaa, että milloin se tauko alkoi ja loppuiko se ollenkaan. Jos kotona on kaksi etäilevää aikuista ja x määrä lapsia, joista joku tekee kouluhommia, joku on pieni ja joku tarvitsisi erityistä tukea, niin... sitä alkaa arvostaa ihan toisella tavalla päiväkoti- ja koululaitoksen suomaa 'normaali'arkea sekä muita omien lasten kasvattamiseen osallistuvia aikuisia. Kotona ei olla välttämä vain törmäyskurssilla, vaan kyse on ennakoimattoman pitkään jatkuvasta junaonnettomuudesta, jossa kaikki kärsivät. Haluan uskoa, että sentään työelämässä ymmärretään nyt joko jarruttaa maltillisesti tai sitten vetää hätäjarrusta riittävän rivakasti, että saadaan pidettyä yllä sekä firman että tekijöiden toimintakyky. Monet tekijät ovat nyt kovassa puserruksessa ja paineessa monesta suunnasta.

Uuden edessä, samassa tilanteessa, joka ei ole kenenkään syy.

Oma lukunsa ovat myös parisuhteet. Ymmärääkseni joissain kodeissa työ- ja harrastusrutiinien muuttuminen ja puuttuminen ovat aiheuttaneet tilanteita, joissa kaksi aikuista on huomannut, ettei heillä olekaan toisilleen mitään sanottavaa tai puhuttavaa, kun normaali 'lapsen-treenit-haet-sä-mä-vien-meen-sitten-salille' -keskustelut jäävät tarpeettomina käymättä. Mistä puhua, kun pitäisi tietää, mitä toinen on viime aikoina puuhannut? Vai pitäisikö tietää? Pitäisikö kysyä - tai voiko sitä kysyä? Kukas tuo toinen oikeastaan onkaan ja miksi hän on tuossa? Epäilen edelleen, että aika monilla pareilla oli ennen ihanaa, ja sitten tapahtui se normaaliarki ja nyt toinen onkin... kanssasuorittaja? Tai jotain. Kyllähän sitä toisen vieressä yönsä nukkuu ja on välillä intiimistikin, mutta että kuka se toinen on, tunnenko hänet ja siedänkö häntä ihmisenä enää lainkaan? Ja jos ja kun tässä sopassa on vielä lapsi tai useampi karanteeni- tai muissa älä-poistu-kotoa -olosuhteissa, niin aikuisen kuormittuminen uudesta tilanteesta pääsee ihan uudelle tasolle. Toivottavasti sitä kuormaa voidaan jakaa ja yhdessä hoitaa ja pohtia.

Joku epäili, että yhdeksän kuukauden kuluttua ei tarvitse puhua enää laskevista syntyvyyskäyristä, mutta saattavat ne erokäyrätkin vähän tehdä piikkiä.

Tästäkin saa riidan aiheen ihan varmasti. Mutta on se myös mahdollisuus hyvään.

Koko maailma on muutoksessa, joka koskee hämmästyttävällä tavalla kaikkia elämän alueita, kaikkia ihmisryhmiä, lainsäädäntöä, taloutta, työllisyyttä, arjen ruokahuoltoa, lentokonematkustamista, kotoa poistumista ja jopa ihmisoikeuksia. Tämän hetkinen tilanne on vielä totuttelua, jossa muutoksiin suostumattomia kuitenkin jo paimennetaan pitkin Eurooppaa poliisivoimin, ja esimerkiksi kokoontumisista sakotetaan Saksassa ja Ranskassa. Nuoriso ja muoriso eivät tahdo pysyä sisätiloissa, koska se on heidän mielestään joko tylsää tai tarpeetonta - tai mahdollisesti sekä että. Nämä ikäryhmät järjestävät aihebileitä tai muuten vain parveilevat heräilevän kevään ulos kutsumina. Yritä siinä sitten ylittää sukupolvikuilua sekä eteen että taakse päin, kun vastaanotto on pahimmassa tapauksessa kummallakin puolella melko samanlainen: ei koske minua.

No, kyllä se koskee. Sinuakin. Jos kohta muoriso ajatteleekin, että ovat joko hengityskoneensa ansainneet tai että joutavat vaikka jo kuolemaan, se on silti vältettävissä oleva rasite hoitohenkilökunnalle, terveydenhoitosysteemille ja heidän aikuisille lapsilleen. Nuorison kuolemattomuuskuvitelma on myös vaarallinen, sillä mitä ilmeisimmin muuntuva tauti ei ole vaaraton millekään ikäryhmälle. Myös läpät aiheesta 'joo, mä oon positiivinen, mut ei tunnu missään' ovat käsittämättömiä. Ikäpolveni ei käyttänyt pyöräilykypäriä lapsena, koska se ei ollut pakollista ja käyttäminen oli noloa. Ilmeisesti samaa huimuutta haetaan nyt joko todellisilla tai feikeillä sairausilmoituksilla. Olen kalkkis ja käytän nykyään kyprää, pesen kädet enkä parveile. Tosin, kuulun kyllä nyt siihen työikäisten ryhmään, joka valtaosaltaan(?) vaikuttaa ottaneen hallituksen linjaukset tosissaan, eikä halua edesauttaa esimerkiksi totaalisen ulkonaliikkumiskiellon määräämistä.

 Jestas.

Se on, kuule, 'no go'-aluetta. Kyltistä poiketen sieltä saa kyllä tulla pois.

Ehdin tuossa männä viikolla huomioimaan joitakin #diettiseis -henkisiä ilmoituksia. Kaikkea yllä olevaa uudelleen lukiessa ja katsellessa ymmärrän ilmoituksia nyt paremmin. Poikkeustilassakin on toki hyvä pitää (kaiken yllä olevan lisäksi, tai juuri sen takia) huolta myös ja ennen kaikkea itsestä, mutta ehkä tietty tavoitteellisuus voitaisiin pistää nyt tauolle. Tämäkin mullistuksessa oleva tila - toivottavasti - normalisoituu jossain vaiheessa sen verran, että sille mahdolliselle puolisolle/kumppanille keksisi taas jotain sanottavaa tai että häneen voisi vaikka tutustua uudelleen. Ja että sitä puhuttavaa, pohdittavaa ja tekemistä keksisi myös mahdollisen jälkikasvun kanssa. Että rohkenisi luopua somesta ja tiedotusvälineistä vaikkapa korttipelin tai leikin ajaksi ja puuhailla ilman tulostavoitteita. Ja sitten kun nämä (uudet taidot) sujuvat, voi taas ottaa ne #parasdiettiikinä -setit käyttöön jos tarvis.

Toivottavasti elämä löytää pian uomansa, jossa tarpeellinen työ tulee tehtyä ajallaan myös etänä, vaikkei aiempaa työtehoa saavutettaisikaan, ja että aika työlle ja levolle pysyy erillisenä. Työarki vaatii varmasti uuden päivärutiinin luomista, joka kaikessa ärsyttävässä vaativuudessaan kuitenkin kannattaa tehdä, sillä siitä hyötyvät lopulta kaikki. Näin isossa muutossumassa uuden arkirutiinin luominen on iso voimanponnistus, mutta ehkä sillä voisi saada järkeä tähän kaikkeen muuhun. Sillä vaikka kaikki onkin nyt uutta, on nyt myös mahdollisuus lepoon ja (uudelleen) lähentymiseen, vaikka uusia kontakteja pitääkin välttää. Perttu Pölöstä lainatakseni: 'ei anneta hyvän kriisin mennä hukkaan'. Sillä kaikessa kamaluudessaan, epävarmuudessaan ja pelottavuudessaankin tässä voi olla myös jonkin hyvän siemen.

Pidetään huolta itsestämme ja toisistamme - ja hyvästä kiinni!

Elämä löytää väylänsä.

Ps. Keskityin tässä nyt vain perheellisiin, mutta olen tietoinen myös yksinäisistä, syrjäytyvistä, syrjäytymisvaarassa olevista ja heistä, jotka eivät haluaisi olla yksin, mutta joiden kumppanin/ystävän etsiminen hankaloitui entisestään. En usko, että kenenkään elämä on nyt helppoa.

Pps. En käyttänyt tässä kirjoituksessa kertaakaan sitä uutisten ekaa sanaa.