Paras versio minusta vai ihan vaan minä?

Ole oma itsesi, muut ovat jo varattuja. Ole paras mahdollinen sinä. Optimoidu. Uneksi. Tee unelmista totta. Elä unelmaasi! Eikö olekin ihanaa olla just sä?

Päivän Hesarissa on juttu Pia Malisesta, joka väsyi olemaan paras mahdollinen itsensä. Tai ainakin niin, että se oli mitattavissa arvosanoilla ja mittalaitteilla. Malisesta kertova osio keskittyi arvosanoihin, mutta jutussa viitattiin myös muuhun suorittamiseen, mitä aika monet tänä päivänä harrastavat.

Jäin miettimään aika montaa juttua.

Ensinnäkin pohdin tuota kaiken elämän optimiontia. Mietin, että pitääkö oikeasti joka hetki olla ihanaa unelmaa? Uskon, että oman unelman oivaltaminen ja tavoittelu voi olla todella voimaannuttavaa. Ja niin onkin. On mahtavaa herätä hymy huulilla jokaiseen aamuun, olla kiitollinen ja jatkaa unelman parissa hyvin palautuneena ja tarmoa täynnä. On mahtavaa, että tämä on mahdollista. Luulen, että on kuitenkin muutama tekijä, joka saattaa romuttaa koko unelman. Ensimmäiseksi tulee mieleen asioiden mittaaminen. Siis sen, että nukunko tarpeeksi, palaudunko oikein, olenko syönyt riittävästi aminohappoja ja liikkunut itselleni kalibroidusti.

On ihan okei mitata asioita - varsinkin, jos jotain elämäntapaa pitää vähän tarkistaa - mutta jos on jo valmiiksi hyvässä draivissa kohti parasta minäänsä, niin aika harva vahingoittaa itseään ylenmääräisellä alkoholilla, valvomisella tai pikaruoalla. Villisti veikkaan, että liika mittaaminen saattaa keikahtaa itsetarkoitukseksi unelmantavoittelussa, jolloin itse unelma unohtuu. Unelman paikan ottavat oikeat numerot mittareissa. Tiedän ja ymmärrän, että on olemassa ihmisiä, joiden elämään mittaaminen kuuluu osana unelman tavoittelua - vaikkapa ammattinyrkkeilijät - joiden on pysyttävä balanssissa, mutta silloinkin varsinainen tavoite on jossain muualla kuin niissä numeroissa.

Paras minä ei ole numero. Numero on apuväline, jos se palvelee tavoitetta. Parhaasta minusta ei välttämättä ole pitkä matka perfektionismiin, mutta onneksi jotkut osaavat väistää sen ansan. Hatun nosto heille.

There  is no spoon

Toisekseen jäin miettimään Malisen kuvailemaa unelmissa tuntuvia tunnetiloja. Hän kertoo kuvitelleensa täydellisen hetken lomamatkalla, jossa näkökentän täyttää vesiputous ja korvissa pauhaa oma lempibiisi. Miltä se tuntuisikaan? Vau! Paitsi, että ei ollut tuntunut. Oma kokemusmaailma ei vastannutkaan mielikuvaa.

Onko silloin vika mielikuvassa vai kokemusmaailmassa, jos ne poikkeavat toisistaan? Jos kokee unelmiensa hetken, mutta että unelmaan liittyvät oikeat tunteet ovatkin vääriä tai liian laimeita? Olen joskus aiemminkin miettinyt, että mistä oikein opimme odottamaan jotain tiettyjä tunnetiloja tietyissä tilanteissa. Että onko syynä viihdeteollisuus, jossa erilaisiin upeisiin unelmiin yltäneet ihmiset reagoivat oikein ja hehkuttavat onnensa syvyyttä? Näemmekö itsemme samankaltaisissa tilanteissa kuvitellessamme unelmahetkiämme ja odottaessamme oikeanlaista reaktiota? Itse asiassa, näkeekö unelmoija itsensä näissä kohtauksissa aina ulkopuolelta?

Jos siis käsikirjoittaa itselleen hetken, näkymän, taustamusiikin ja tunnetilan, niin voi olla, että tunnetila ei tottele. Tai voi kai se totella, mutta ei aina. Ja jos tunne pettää, niin silloinhan syy ei oikeastaan ole puitteissa tai edes tunteessa, mutta käsikirjoitus johtaa pettymykseen. Jokin odotettu ei toiminut oikealla tavalla.

Paras minä ei (aina) yllä käsikirjoitettuihin kohtauksiin ja niissä välittyviin tunnetiloihin. Onko paras minä-konseptissa siis jokin epä-paras komponentti?

Iloinen, yllättynyt, vihainen vai järkyttynyt?

Kolmantena pohdin jutussa mainittua perfektionismin pettymyssysteemiä. Malinen kertoi toisinaan hahmotellessaan vaikkapa esseeseen täydellisen tekstin ja istuneensa sitten aamuyölle kirjoittamassa sitä. Teksteistä ei kuitenkaan aina tullut kaavailtuja täydellisyyksiä ja niinpä hän päätyi lähettämään kirjoitelman, johon hän ei itse ollut tyytyväinen. Ja jos hän sitten sai epätyydyttävästä tekstistään täyden arvosanan, se oli väärä, koska Malinen ei kokenut ansaitsevansa sitä.

Tämä esimerkki aiheutti minussa oivalluksen. Tajusin, että perfektionisti pettyy lopulta paitsi itseensä myös maailmaan ja niihin asteikoihin, jotka eivät vastaa hänen omia standardejaan. Että lopulta ei riitä se, että täyttää ulkoa tulevat standardit, vaan että ulkopuolelta tulevat vaatimukset ovat liian vaatimattomia ja liian helpot täyttää. Tai eivät ehkä helpot, mutta täytettävissä jopa sellaisella työllä, joka ei ole omasta mielestä riittävä. Huippuunsa viritetty paras minä ei mahdu enää maailman raameihin.

Tästä seurasi pari muuta oivallusta. Ensinnäkin tuon huipun jälkeen voisi olla mahdollista keskittyä aidosti elämän ja oppimisen sisältöihin. Toisekseen voisi muutenkin luopua mittaamisesta ja katsella ympärilleen. Hirveän monet osaavat suhteuttaa itsensä, arvosanansa ja maailman ympärillään niin, että itseä ei mitata arvosanoilla, joita ympäröivä maailma (muka) vaatii. Että maailma ei oikeastaan odota parhaalta minulta mitään. Joillekin tämä on todella vaikeaa.

Paras minä voi olla minulle paras vain, jos se ei ole päämäärä, vaan itselle mielekkään toiminnan sivutuote. Ihan niinkuin onnellisuuskin.

Voiko kukkasta haistella siksi, että se tuoksuu hyvältä vai vain siksi, että siitä saa hyvän kuvan Instaan?

Jestas, mikä paradoksi. Jos tietoisesti luopuu tavoittelemasta parasta, saattaa saavuttaa sen vahingossa. Kun siis keskittyy oikeasti ja ilman pakkoa siihen, mitä elämässään haluaa tehdä - ei siksi, että sillä tekemisellä voisi saavuttaa jotain, vaan koska se on itsessään kivaa. Se tekeminen ei ehkä johda mihinkään, mutta sen hetken saa olla rauhassa onnellinen ilman ainoatakaan mittaria. Ja jos se johtaa johonkin, niin sekään ei haittaa.

Eikä sitä välttämättä tarvitse tehdä työkseen. Mutta jos, niin vau! Oleellisin oivallus lienee se, ettei unelman tarvitse olla jossain kaukana, vaan se on taidossa nähdä unelman palasia vähän joka hommassa mitä tekee.